Tajusin jokin aika sitten, että ihan ensimmäisestä Kiinan-matkastani tulee tänä syksynä kuluneeksi kymmenen vuotta. Silloin en osannut sanaakaan kiinaa ja Pekingissä oli tasan kaksi metrolinjaa. Nyt metrolinjoja on viisitoista ja pystyn yleensä ainakin jotenkuten kommunikoimaan kiinaksi. Lukion opettajani eivät minut matkalle valitessaan tainneet arvata, mihin se ensimmäinen kunnon kulttuurishokki vielä johtaisi. Ymmärrettävästi muistot tuosta ensimmäisestä matkasta ovat lähinnä valokuvamaisia välähdyksiä, mutta yhden asian muistan elävästi: Kiinan hajun. Tai tuoksun, miksi sitä nyt sitten haluaa kutsua.
Aloin kirjoittaa tätä tekstiä jo muutama viikko sitten ja olen tasaisin väliajoin palannut jatkamaan ja muokkaamaan sitä. Mielessä on pyörinyt monenlaisia ideoita siitä, miten haluaisin yrittää tiivistää neljän kuukauden kokemukseni edes jollain tavalla kattavasti, mutta joka kerta kirjoittaessani minusta on alkanut tuntua siltä, että sorrun sataan kertaan kuultuihin ”olen asunut ulkomailla” -kliseisiin, jotka eivät kiinnosta ketään. (Joo, olen joskus vähän itsekriittinen.) Lopulta sain kuitenkin kasaan jonkinlaisen yhteenvedon siitä, miten aika täällä on kulunut.
Jossakin ensimmäisistä blogiteksteistäni pohdin, onkohan neljä kuukautta lopulta tarpeeksi pitkä aika olla täällä. Nyt kun ne neljä kuukautta alkavat lähestyä loppuaan, voin todeta, että kyllä on – ja ei ole. Kykyni lukea ja ymmärtää kuulemaani ovat parantuneet selvästi, eikä puhuminenkaan ole enää toivotonta. Tiesin jo etukäteen, että neljä kuukautta ei tee kaltaisestani millä tahansa kielellä takeltelijasta sujuvaa kiinanpuhujaa, joten kokonaisuudessaan olen tyytyväinen kielitaitoni paranemiseen. Totta kai aina löytyy jossiteltavaa ja harmiteltavaa, mutta lukuharjoitukset jatkuvat väikkärin aineistojen parissa ja puhuttuakin kieltä pääsee näillä näkymin vetreyttämään nopeammin, kuin osasin odottaa. Suurin edistysaskel puhumisen suhteen on ehdottomasti ollut jonkinlaisen ”häpeäkynnyksen” ylittäminen; Se, että uskallan puhua, vaikka kielioppi ei ehkä aina mene ihan kohdalleen, oikea tooni unohtuu tai se kaikista osuvin asiaa kuvaava sana ei juuri sillä hetkellä tulisi mieleen. Sujuvammalle keskustelutasolle pääseminen vaatisi kuitenkin huomattavasti pidempää oleskelua täällä.
Myös väitöskirjan näkökulmasta matka on ollut onnistunut ja olen saanut tehdyksi oikeastaan kaiken sen, mitä olin asettanut tavoitteekseni. Vaikka primääriaineiston kerääminen on luonnollisesti tärkeä askel eteenpäin, ainakin yhtä olennaiselta tuntuvat ne uudet inspiraatiot, joita Kiinassa eläminen ja tutkimusaineiston hyvin alustava silmäily ovat antaneet. En voi sanoa, että käsitykseni Kiinasta olisi mitenkään olennaisesti muuttunut täällä ollessani, mutta varmasti se on syventynyt ja monipuolistunut.
Sopeutuminen Kiinaan kävi oikeastaan jo vanhasta muistista ja suurin osa asioista on toiminut tai ollut toimimatta suurin piirtein sillä tavalla, kuin etukäteen odotin. Parin ensimmäisen viikon jälkeen iski kuitenkin turhautuminen oman kielitaidon rajallisuuteen ja sitä kesti siihen asti, kunnes toisaalta ymmärsin, että oppiminen vaatii aikaa ja toisaalta aloin myös huomata pientä edistystä. Lievää koti-ikävää podin ensimmäisen kerran joulun lähestyessä ja siitä lähtien se on aina tasaisin väliajoin palannut. Tuntuu, että mitä lähemmäksi kotiinpaluu on tullut, sitä kovempi ikävä kaikkia tärkeitä ihmisiä (ja kissaa) on. Vielä ei kuitenkaan ole tullut sellaista oloa, että olisin saanut tarpeekseni Kiinasta ja olisi pakko päästä pois, mutta halu nähdä kaikki tutut naamat on kieltämättä jo kova.
Mieli on myös vähän haikea Pekingistä lähdön vuoksi, vaikka en olisi vielä pari kuukautta sitten ehkä uskonut sitä. Osasin toki odottaa, että ei ole ihan helppoa hyvästellä kämppistäni ja muita tuttuja, mutta olen lopulta kiintynyt myös itse kaupunkiin ja pieniin arkisiin rutiineihini paljon enemmän kuin etukäteen arvelin. Ei Peking vieläkään kuulu lempipaikkoihini Kiinassa, mutta sillä on oma karu viehätyksensä, joka on vähitellen hiipinyt sen kaiken harmauden ja mahtipontisuuden läpi. Kevätjuhla toi ehdottomasti kaupungista esiin iloisemman ja inhimillisemmän puolen, johon ainakin minun on ollut paljon helpompi tykästyä. Eräs Pekingissä pariin otteeseen asunut kaverini kuvaili tuntemuksiaan kaupunkia kohtaan viha-rakkaus-suhteeksi ja se kieltämättä tiivistää omatkin ajatukseni varsin hyvin. Peking on liian suuri, täällä on liikaa ihmisiä, liikaa saasteita ja liikaa liikennettä ja asenne uusia tulokkaita – niin kiinalaisia kuin ulkomaalaisia – kohtaan on usein aika varautunut. Toisaalta olen kohdannut sellaista ystävällisyyttä, jota Suomessa ventovieraat harvoin osoittavat, ja kavereistaan kiinalaiset ovat usein valmiita huolehtimaan niin hellyttävästi, että se pohjoismaalaiseen itsenäiseen meininkiin tottuneesta saattaa välillä tuntua jopa hieman huvittavalta.
Aika on loppujen lopuksi kulunut todella nopeasti ja nyt tuntuu melkein mahdottomalta uskoa, että siitä todella on jo neljä kuukautta, kun istuin taksissa ja ihmettelin, mahtaako oikea talo ollenkaan löytyä. Tuntuu kuitenkin mukavalta päästä tuttujen ihmisten ja rutiinien pariin, ja tällä hetkellä olen kieltämättä innoissani kotiinpaluusta. Saa sitten nähdä, kuinka kauan se innostus kestää.
Tämä blogi hiljenee Fingerporin myötä, kiitos niille, jotka ovat jaksaneet lukea.